Kirjailija Merja M\u00e4ki kertoo romaanistaan Itki toisenkin. Se on tunteikas kertomus jatkosodan miehitysvaiheesta, sota-ajan rakkaudesta, rajakarjalaisten naisten ja lasten kohtaloista, itkuvirsist\u00e4 sek\u00e4 kielen, koulutuksen ja kulttuurin merkityksest\u00e4.<\/p>\n
Larja palaa kes\u00e4ll\u00e4 1942 opettajaleirilt\u00e4 kanta-Suomesta kotiin Aunuksen Karjalaan. Vastassa on hiiltyneit\u00e4 hirsi\u00e4, jotka sojottavat kohti taivasta, ja kotiovella lemahtaa huoli. Matja-buabo, kyl\u00e4n arvostetuin itkij\u00e4, on kuolemansairas. Pikkusisko Pola kantaa syd\u00e4mens\u00e4 alla salaisuutta.<\/p>\n
\u00c4idin villiruusut kukkivat vehmaina kodin nurkalla, mutta vuosia sitten syv\u00e4\u00e4n it\u00e4\u00e4n tuomittujen vanhempien kohtalosta ei ole tietoa. Jatkoleiri saa j\u00e4\u00e4d\u00e4, ja Larja hyv\u00e4ksyy opettajan apulaisen paikan kansakoulusta.<\/p>\n
Seutu kasvattaa uutta ja suree vanhaa. Iso\u00e4iti\u00e4 hoitaessaan Larja kuuntelee pohjoistuulessa puiden viestej\u00e4 ja l\u00f6yt\u00e4\u00e4 itkunlahjan. Vainajan saattaminen tuonilmaisiin vaatii kuitenkin rohkeutta.<\/p>\n
Rajalla on totuttu luovimaan sodissa, mutta rakkaus ei tunnusta maata. Tuuli kulkee miten tahtoo. Voiko tuulen tytt\u00f6 seurata kutsua?<\/p>\n
“M\u00e4en teksti on sanataidetta, joka ammentaa karjalaisista sanoista ja muinaisperinteest\u00e4: on gornitsaa, pokoiniekkaa ja sintsoa. Sille on annettava aikansa, makusteltava sanoja ja niiden merkityksi\u00e4 sek\u00e4 antauduttava rytmille. Teksti hengitt\u00e4\u00e4 kuin tuuli, johon Larjaa toistuvasti verrataan, mutta v\u00e4h\u00e4 v\u00e4h\u00e4lt\u00e4 tuulen rinnalle nousee muitakin luontoelementtej\u00e4: tuli, maa ja taivas.” (Nadia Paavola, Kulttuuritoimitus)<\/p>\n
Kauhavalla asuva Merja M\u00e4ki on toiminut pitk\u00e4\u00e4n \u00e4idinkielen ja kirjallisuuden opettajana, ja h\u00e4n tekee rauhanty\u00f6t\u00e4 kirjoittamalla sota-aikaan sijoittuvia romaaneja. H\u00e4nell\u00e4 on karjalaisia sukujuuria K\u00e4kisalmessa.<\/p>\n